lauantai 4. toukokuuta 2013

Kesämuistoja

Uskomatonta, mutta totta! Facebookin PuNainen sivustolla on käynyt tykkäämässä tarinastani jo noin 460 henkilöä ja ihania kannustavia kommentteja tullut 67 kpl. Siis niin mahtavan ihanaa! Voi miten hyvältä se sydämessä tuntuu. Monet kiitelleet sitä miten uskallan kertoa tarinaani ja että ovat itsekin kiltteydestä kärsineet tms. Hienoa että joku on saanut uusia voimia siitä tiedosta ettei ole ongelmiensa kanssa yksin. Vilpittömät kiitokset kaikille! Tästä ammennan uutta voimaa ja energiaa eteenpäin. 

Jos haluat tarinan lukea, klikkaa linkistä sivustolle! PuNainen tekee hyvää työtä naisten terveyden hyväksi, joten samalla voit klikata tykkäyksesi sivustolla ja näin tukea työtä :)
Näin keväällä tulee aina mieleen kesät mummun (isän äiti) kanssa maalla, vanhemmat olivat töissä ja minä mummun kanssa monet viikot. Aivan ihana paikka, tontti ja talo ihan järven rannassa ja pieni koski lähellä. Rannassa savusauna. Myöhemmin vanhemmat ostivat sen paikan mummulta ja mummu muutti Tampereelle tädin kanssa asumaan. Siinä oli vanha punamullattu talo jossa keittiö ja kamari, yläkerrassa oli pieni huone ja sinne mentiin portaita pitkin ulkopuolelta, vintin läpi, jota käytettiin varastona, huone oli minun käytössäni kun olin sen ikäinen että kävin siellä mukana. Myöhemmin myös minua neljä vuotta nuorempi sisareni nukkui siellä kanssani kun olimme mökillä. 

Vanha talo purettiin jossain vaiheessa ja vanhemmat rakensivat tilalle hirsimökin ja vanha saunakin purettiin ja tehtiin uusi sauna ja samaan rakennukseen saunan vierelle, pieni huone, jossa vieraat saivat nukkua. Rannassa oli puuvene jolla opettelin soutamaan ja uimaankin opettelin siellä. Paljon hyviäkin muistoja! Iso valoisa tontti, upea mökki, järven ranta, hoidettu puutarha jossa paljon marja- ja vadelmapensaita sekä mahtavia kukkaistutuksia, äiti oli viherpeukalo. Niin upea paikka!
Sitten tuli vaihe etten enää mennyt mökille mukaan. Muutin jo pois kotoa kun nuorin sisareni syntyi, hän on minua 16 vuotta nuorempi. 

Hän on saanut ihan erilailla kasvaa kuin minä. Paljon vapaammin. Siinä kun minä ostin ensimmäiset farkkuni kun olin 12 vuotiaana kesätöissä ja maksoin kotiin joka tilistä, elatuksestani, hänen ei tarvinnut mennä töihin sen ikäisenä ja rahaa sai kotoa.
Minä en saanut mennä oppikouluun, koska se maksoi niin paljon, hän sai mennä ulkomaille opiskelemaan, pääsi kibbutsille ja muille matkoille. Minä jouduin lopettamaan koulun 15 vuotiaana ja menin töihin, maksoin ajokorttini omilla tienesteillä. Hän sai moottoripyöräkortin ja moottoripyöränkin vanhemmat ostivat. Ja niin edelleen..kaikenlaista..minä olin saanut kaikki isän vihat ja patoutumat niskaani ja avannut uran nuoremmille. 

Mutta, kaikkein eniten minua haavoitti se kun noin vajaa kymmenen vuotta sitten isä sanoi minulle etten saisi mennä yhtenä kesänä mökille, koska sisareni oli sen varannut perheelleen koko kesäksi, siis tämä kaikkein nuorin meistä, minä en saisi mennä enää sinne missä olin viettänyt suurimman osan lapsuudestani. No, en alkanut siitä taistelemaan, annoin asian olla. Harmitti vaan kun olimme lasten kanssa siellä käyneet kalastamassa ja soutelemassa, nyt emme enää sitä voisi tehdä.
Sitten, taas seuraavana kesänä sama juttu..tosin en olisi sisareni perheen kanssa sinne mennytkään, en tuntenut paikkaa enää samaksi, kun he olivat sen valloittaneet. Äiti oli jo niin sairas Alzhaimerista ettei pystynyt siellä enää käymään, siksi vanhemmat olivat yhä vähenemässä määrin siellä. 
Kun isä sitten kuoli, sain kuulla että hän oli myynyt selkäni takana mökin puolikkaan tälle perheen nuorimmalle, minulta ei kukaan ollut kysynyt olisinko minä ehkä halunnut sen ostaa. Tältä toiselta sisareltani, joka minua neljä vuotta nuorempi, oli kyllä kysytty. Kaikki oli tehty niin etten tiennyt mitään, ihan vartavasten, näin sisareni kertoivat. Nuorin sisareni oli hommannut paikalle arvioijan, jonkun tuttavansa ja hinta laitettiin niin alas kuin pystyi, ettei verottaja puuttunut asiaan, kun alihintaankaan ei saa myydä!  Äiti ei voinut enää vaikuttaa asiaan, hänelle oli otettu edunvalvoja kauppoja tehdessä. Mikä vielä pahentaa asiaa, isä oli testamentannut toisen puolikkaan tälle nuorimmalle sisarelleni ja hänen lapsilleen, kenellekkään muulle lapsenlapselle ei mitään. Kun isä yhtäkkiä kupsahti, asiat selvisivät. Sisareni oli tehnyt kaupasta osamaksusopimuksen, mutta yhtään erää ei isän kuolemaan mennessä oltu maksettu. Silloin tulikin heille pakko alkaa maksamaan laskuja. 

Perunkirjoituksessa, tämä lakinainen joka sitä veti, oli heti minua vastaan. Sisareni olivat olleet häneen yhteydessä ja sanoneet etukäteen että olen vaikea tapaus, olinhan heille jo sitä sanonut etten näin vaan niele tätä asiaa.
Nainen luki meille asiakirjat ja sitten piti kaikki allekirjoittaa, hyväksyä se etten koskaan pääsisi enää lapsuuden maisemiin mökille. Minulle tuli niin paha olla ja sanoin etten allekirjoita vielä mitään, vaan vien paperit mukanani. Siskot katsoivat toisiaan ja sanoivat naiselle että kyllähän me tämä tiedettiin. Nainen tokaisi minulle että hänelle oli tämä asia jo kerrottu etukäteen, etten allekirjoita mitään paikanpäällä. Minulle tuli tarve huutaa ja itkeä, nousin ylös ja lähdin ulos. Menin autoon itkemään, piti koota itsensä ennenkuin pystyin ajamaan. Miksi isän piti vielä tehdä minulle tämäkin, enkö ollut kärsinyt jo tarpeeksi hänen mielestään..

Tästä kaikesta on nyt noin 5 vuotta aikaa, mutta en edelleenkään ole unohtanut asiaa tai antanut isälle kaikkea anteeksi. Lapsuutta..kaikkea...ihan kaikkea mitä olen joutunut kokemaan! Kuinka paljon yritin olla hänelle mieliksi ja saada hyväksyntää, sitä en saanut koskaan. En tiedä mitä pahaa olin hänelle tehnyt. Syntynyt? Apua, nyt tulee taas niin ahdistava olo, kun kaikkea muistelee..pakko siirtää ajatukset nyt muualle..
Yritän päästä näistä ikävistä, synkistä ajatuksista yli. Niinkuin runossani, tuossa alapuolella, sanon, uskon enkeleihin ja pyydän sieltä apua kun tulee oikein synkkä hetki.

Nyt avaan uudelleen facebookin ja luen nuo ihanat kommentit PuNainen sivustolta.
Niistä tuli niin hyvä mieli. Saan sieltä varmasti sen fiiliksen takaisin ja unohdan nämä olleet ja menneet. Eikun nokka pystyy ja eteenpäin. Pitää vielä ottaa nämäkin asiat uudelleen terapiassa puheeksi, en ole päässyt niistä yli koska tulee edelleen niin paha olla kun niitä muistelen. Sieltä saa taas lisää apua. 

Nyt synkät ajatukset pois ja toivottelen oikein mukavaa illanjatkoa ja hyvää yötä kaikille!
Nukkukaa hyvin ja nähkää kauniita enkeli unia, minäkin teen niin :)

Palataan huomenissa asioihin, silloin postaankin sisustuskutsuista. Niin, ihanaa ne on huomenna, näen paljon ystäviä ja kavereita! Upeeta odotettavissa.

2 kommenttia:

  1. Kiitos kun taas kirjoitit tuntemuksiasi. Minullakkin on paljon patoutumia sisimmässäni mitä en ole saanut purettua ulos. Kun luen sinun plokiasi saan siitä voimia omiin asioihini että joskus minäkin selviän niistä. Hyvät yöt ja kiitos kun olet olemassa <3

    VastaaPoista
  2. Taas pitkästä aikaa ehdin lukemaan blogiasi ja lähetän sinulle paljon terveisiä ja jaksamista eteenpäin vaikeiden asioiden kanssa. Elämään oppii kurjienkin asioiden kanssa, mutta unohtaa ei voi...
    Itselläni on ollut onnellista aikaa ja olen saanut olla tyttären perheessä tukena toisen lapsen syntyessä.Kyllä on tunteet pinnassa ja tytärkin herkässä tilassa...Ihanaa, elämä jatkuu lapsissa! Saa olla todella kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä on saanut osakseen ja toivoo kaikille onnea ja siunausta.Jaksaa sitten myös niitä vaikeita asioita kohdata...
    Kiitos sinulle, kun haluat avoimesti jakaa tuntemuksiasi ja siten annat uskoa muille selviytymiseen vaikeistakin asioista!
    Rauhallista, vaikkakin sateista sunnuntaita sinne! maija-liisa

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi :)