tiistai 14. toukokuuta 2013

Kuin päiväkirja

Hei, juuri huomasin että tämä on jo 103. postaus jota kirjoitan! Jotkut on kyllä kysyneetkin, että miten jaksan näin ahkerasti joka päivä kirjoittaa. 
Kirjoittaminen on vaan niiiiin I-H-A-N-A-A :)) Ei siinä muuta tarvita!
On jotenkin rauhallinen ja mukava olo juuri nyt. Aamulla terapiassa kävimme läpi vaikeita asioita ja siellä ahdisti, tuli itkukin ja kiukku. Purkasin pahaa oloa ulos sisimmästäni, niitä asioita pitää käydä vielä monta kertaa läpi, jotta voin puhua niistä niinkuin sanoisin "Hyvää päivää". Terapian jälkeen  kotona ensin väsytti todella paljon, väsyin henkisesti. Sitten meditoin ja yritin tyhjentää mieleni. Nyt ainakin tuntuu että ahdistus on ohi ja ehkä saisin nukuttua ensi yönä, mutta joskus se iskee uudelleen illalla kun kaikki hiljenee ja muut nukkuvat.
Käytiin läpi lapsuusasioitani, tai siis niitä mitä muistan. On vain hataria muistikuvia sieltä täältä. Olen aina todella ahdistunut kun niitä käsitellään, mutta ne vaan täytyy käydä läpi, vaikka ovatkin vaikeita. On asioita joista tulee vielä itkukin, vaikka onkin käsitelty ja puhuttu jo muutamaan kertaan. Ne on usein niitä joita on tullut aikuisiän aikana, koska ne on muistissa. Nuorin siskoni on aivan samanlainen kuin isä oli, vahva ja osaa manipuloida ihmisiä. Hän on minua 16 vuotta nuorempi ja elänyt kotona melkein kuin ainoana lapsena, kun minä ja toinen siskoni muutettiin pois kotoa. On monta asiaa jotka sydämessäni painaa. Se ei ole sisaruskateutta, vaan katkeruutta ja ehkä jonkinlaista vihaa ja kiukkua vanhempiani ja sisariani kohtaan. 
Juttelin terapeutille eräästä tapahtumasta, silloin oli äidin 70 vuotis syntymäpäivä. Kummatkin sisareni olivat järjestäneet juhlia, minun tietämättäni. Kuulin juhlista, ihan vahingossa, nyt jo edesmenneeltä isältäni, noin viikkoa ennen juhlia. Kysyin häneltä miksi minua ei ole niihin kutsuttu. Hän vaan tokaisi että sisaret ovat ne järjestäneet nuorimman sisareni talolle, ja he ovat päättäneet myös vieraat, hän ei kuulemma tiedä niistä sen enempää. Äiti sanoi että tule tänne meille sitten seuraavana päivänä. Miksi? Ihmettelin asiaa ja soitin sisarelleni joka ilmoitti että sinne on kutsuttu vain lähisuku. Enkös minä ole sitä? Kuulemma vain äidin ja isän sisaret, minun pitäisi mennä sitten vanhempieni kotiin joskus myöhemmin. Kysyin että tuleeko toinen sisareni sinne juhliin, kyllä tulee, hän vastasi, koska olivat yhdessä ne järjestäneet ja tietysti kummankin sisaren lapset. Siis kaikki muut, paitsi minä ja perheeni! Puhelun jälkeen itkin ja kiroilin, kiukku nousi pintaan. Tiesin mihin aikaan juhlat alkoivat, menin kukkakauppaan edellisenä päivänä ja tilasin todella ison ja kalliin kukkalaitteen ja pyysin viemään sisareni talolle silloin kun juhlat alkavat. Ajattelin että eivät ainakaan sukulaiset luule, että olisin unohtanut. Ja sinnehän se vietiin. Juttelin tätini kanssa myöhemmin, hän kyseli ettenkö olisi voinut siirtää töitäni äitini synttäreiden ajaksi. Olin ihan äimänä, mitä hän nyt kyselee. Sisareni olivat sanoneet sukulaisille, etten päässyt synttäreille koska olin töissä. Että näin ihana perhe minulla on ollut. 
Onneksi ei tarvitse enää olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Yritän unohtaa menneet ja ikävät ihmiset siellä. Elämä on huomattavasti helpottunut, ja helpottuu kun saan kaikki ahdistavat asiat purettua ja ehkä joskus unohdettuakin. On vielä muutama serkku jäljellä, joiden kanssa voin pitää yhteyttä, ymmärtävät tilanteeni. Ja sitten tietysti kaikki ihanat ystävät joiden kanssa voin olla oma itseni, eikä tarvitse yrittää miellyttää ja hakea hyväksyntää, niinkuin aina menneisyydessä.
Nyt tästä tuli taas niiiiin raskas postaus, mutta kirjoitan blogia kuin päiväkirjaa, eli tunteet aina pelissä ja nämä asiat ovat tänään pinnalla. Välillä huono päivä ja välillä taas hiukan parempi.
Huomenissa yritän kirjoitella hiukan kevyempää asiaa, varmasti jo tunteetkin erilaiset.
Kiitos, kun jaksat käydä lukemassa.



5 kommenttia:

  1. On hienoa, jos pystyy ja uskaltaa kirjoittaa tuntemuksistaan!Kirjoittaminen on todella terapeuttista ja avaa varmasti paljon solmuja, isoja ja/tai pieniä. Elämä on välillä yhtä vuoristorataa, joten mielestäni siitä saa kirjoittaa kokonaisuudessaan- niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. En lue blogeja, mutta sinun kirjoituksiasi luen ajoittain. Mielestäni monet tekstisi ovat puhuttelevia. Blogisi on niin aito, niin hyvinä kuin ei niin hyvinä hetkinä. Kaikkea hyvää ja ihanaa kesän odotusta:)

    VastaaPoista
  2. Voi että,jaksamisia ja rauhaisaa yötä!
    Enkelin siivet turvatkoon yösi ja varjelkoon kaikilta pahoilta ajatuksilta!
    - maija-liisa -

    VastaaPoista
  3. Heips
    Minun anoppini sanoi kerran minulle, että anteeksi ei ole annettava, jos ei pysty. Minulle tuli helpottuneempi olo. Myöhemmim ajateltuani, miksi minun pitäisi antaa perheelleni anteeksi, eiväthän he ole sitä pyytäneetkään. Nyt olen jo pystynyt puhumaan itkemättä, kun ymmärsin, että he ovat tehneet vääryyttä minulle enkä minä heille. Mitäpä lapsi vanhemmilleen voi? Olet mahdottoman rohkea ja on hyvä, että joku uskaltaa puhua kipeistä asioista, se ei ole helppoa. Kivaa kesää! T. Outo mummo

    VastaaPoista
  4. Mä olen uskoon tulon myötä alkanut ymmärtää anteeksiantamista ja sen merkitystä. Mun mielestäni on hyvä yrittää antaa anteeksi. Äärimäisen vaikeata se kyllä totisesti on välillä. On ihmisiä, jotka ovat niin vaikeita, että ei vaan meinaa mitenkään ymmärtää, että miksi he käyttäytyvät niin kuin käyttäyvät. Mutta ymmärrän senkin, että anteeksi antoa ei tule kuin vesi hanasta, niin vaikeista asioista voi olla kyse. Mun oma isäsuhde oli vaikea ja katkeruuttakin oli paljon, mutta kun tulin uskoon, ja jonkin ajan kuluttua pyysin Jumalalta, että mä en itse pysty anteeksiantoon, kun on niin paljon mitä pitäis antaa anteeksi, että jos Jumala siihen jotain vois auttaa...pari vuotta siinä meni...nyt koen, että olen antanut anteeksi. Unohda en, mutta enää en vetvo ajatuksiani siinä harmissa, mitä tuolloin oli ja oli vielä pitkään isän kuolemankin jälkeen. Mä pyydän Kristukselta sulle paljon siunauksia ja mahdollisuutta, että vielä joskus säkin voit antaa anteeksi, Hänkin antoi meille anteeksi, ihan kaiken. Senkin mikä vasta huomenna tulee tehtyä tai sanottua, tai sen mikä tuli tehtyä joskus ajat sitten...ihan kaikki on anteeksi annettu. Ja se jos mikä on maailman mahtavin juttu! Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, voi olla vaan oma itsensä ja luottaa siihen että asiat menee niin kuin niiden pitääkin mennä, ehkei aina ihan kuten me haluttais, mutta kuitenkin ne menee niinkuin niiden pitääkin...Jumala tietää kyllä, mitä me tarvitaan, jokaisena meille annettuna päivänä.
    - serkku

    VastaaPoista
  5. Heips
    Kuten serkku sanoo, kaikkien synnit on anteeksi annettu - myös minun. Se on Jumala, kun siihen pystyy. Turha ihmislasta on syyllistää lisää, eiköhän meitä ole syyllistetty jo tarpeeksi. Uskon hyvään Jumalaan. Kivaa kesää kaikille!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi :)