keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Rakkaus; kaiken se kestää..

Heipsan lukijat. Millainen päiväsi on ollut? Mulla on ollut oikeestaan aika hyvä päivä. Ei mitään ihmeellistä tohinaa. Viime yön nukuinkin melko hyvin. Ikkuna kun on makkarissa kesät auki, kuului rentouttava tuulen humina, siihen nukahdin. Tosin joskus puol kahden aikaan, mutta silti. Mies kuorsas omalla puolellaan sänkyä jo kolme tuntia ennen mua, no kyllä, hän meneekin aamulla kuudeksi töihin. Hän nukahtaa melkein heti kun menee pitkälleen, on se sitten oma sänky tai sohva. Joskus oon miettinyt, että mistähän se johtuu. Mulla ei ole koskaan ollut noin hyvät unenlahjat. Aina nukkunu hiukan huonosti. Ehkä se johtui joskus aiemmin siitä kun oli lapset pieniä ja sitten taas jossain vaiheessa tuhlaajatytön asioiden takia. Nyt viimeaikoina masennukseen liittyen. Niin, aina ollut jotain..
Yksi asia on myös vaikea kun sairastuu masennukseen. Puolison kosketus, tai ainakin mulle se on ollut vaikeaa. En vaan jotenkin sietänyt enää mieheni kosketusta. Hän aluksi tietysti ihmetteli, mikä on kun en kestänyt läheisyyttä ja yritin keksiä mitä verukkeita milloinkin. En osannut siitä jutella, sivuutin sen vaan, oli niin vaikea asia, kun en oikein itsekään tiennyt. Tunsin vaan itseni niin rumaksi, lihavaksi ja vanhaksi. Joka kerta kun hän koski värähdin, kuin pelosta ja pakenin.

Ahdisti mieltä, kerroin siitä itkien terapeutille ja kyselin mikä mulla oikein olisi. Hän kertoi heti että on ihan normaaleja masennukseen liittyviä asioita, neuvoi juttelemaan asiasta miehen kanssa ja sopimaan että olisi pieniä helliä hetkiä, jotka eivät välttämättä heti mene yhdyntään asti, sillä tavalla pääsee eteenpäin. Mietin pitkän aikaa, ennenkuin uskaltauduin miehen kanssa juttelemaan. Emme olleet koskaan aiemmin puhuneet näistä asioista ja tuntui siksi vaikealta aloittaa, mutta rohkaisin mieleni ja avasin keskustelun yhtenä iltana kun kahdestaan istuimme telkkarin ääressä. Aluksi juttelu vähän kangerteli, mutta sitten helpotti ja keskusteltiin pitkälle yöhön. Niitä neuvoja on nyt noudatettu muutama kuukausi ja suhde on siltäkin osin paremmalla pohjalla. Suukkoja, halailua, sylikkäin nukkumista jne. En enää karta niin kovasti kosketusta ja voin itsekin joskus siirtyä vierelle. Ihanaa! Sekin asia alkaa helpottamaan, mutta töitä pitää tehdä itsensä kanssa vielä. En vieläkään tunne oloani ruumiissani kaikkein kauneimmaksi, mutta ehkäpä joskus pystyn siihenkin, olemaan sinut myös kroppani kanssa. Rakkaus..kaiken se kestää, kaiken se kärsii! Onko sinulla tällaisia kokemuksia?
Vanhimman tyttären lapset on olleet meillä vuorotellen. En jaksa kahta ottaa yhtaikaa. Poika 11vee oli ensin la-ma ja tyttö 7vee tuli tänään. Soitteli jo tossa parina päivänä että koskas hän voisi tulla. Tää mummi on vaan välillä niin väsynyt, että pitää henkäistä hetki ja sitten vasta lisää lapsia. Tosin tuosta pojasta ei ole koskaan mitään huolia, pelailee oman poikani, enonsa, kanssa, eikä vaadi koko ajan läsnäoloa. Tyttö sen sijaan on sen verran pienempi ja huomattavasti vilkkaampi, että vaatii enemmän mummiltakin. Tänään halusivat uimaan, vaikka ei nyt kyllä ollutkaan mikään hellekeli. 

Ronja on käynyt itsekseen kaverinsa kanssa, mutta nyt kun Ennakin oli, en voinut heitä uimarannalle keskenään laskea. Siirsin itseni siis sinne istuskelemaan, vaikka väsyttikin valtavasti ja olisi tehnyt mieli ottaa pikku ruokaperäiset tirsat. Rannalla tuuli niin kovasti ja mun mielestä oli viileä, että siirryin autoon istuskelemaan ja odottelemaan tyttöjä. Kyllä hekin ahkerasti kävivät saunassa lämmittelemässä, tuli kylmä nopeammin. Yleensä Ronja on siellä kaverinsa kanssa 2-3 tuntia, nyt kun lähdin mukaan, sanoin että max tunti aikaa. Kyllä he sitten kiltisti sieltä pois lähtivätkin kun heitä huutelin.

Nyt taas lopettelen tähän. Huomiseen!

2 kommenttia:

  1. Hei, pitkästä aikaa!
    On ollut monenmoista tapahtumaa, etten ole juuri ehtinyt sun sivuilla käymään...sitten kerralla monta päivitystä, joista heräsi paljon ajatuksia...
    olin itse alkuviikosta katsomassa vanhaa ystävääni sairaalassa. On nuorehko ja saanut jonkinlaisen "kohtauksen" eli ei tuntenut aika-ajoin eikä ollut alkuunkaan tässä ajassa. Kyllä itkin tulomatkalla, oli oikein pysähdyttävä tien sivuun päästämään suru osittain ulos! Kyllä oli möykky kurkussa ja ajattelin, että miksi? Siinä itkin samalla kaikki murheeni ulos, keskellä kirkasta päivää, parkkipaikalla...vähän helpotti ja sitten jo saatoin soittaa toiselle ystävälle ja puhua ja puhua...
    Itku kun tulee, sille ei voi mitään. Mies ei ymmärrä itkua, vaan sanoo joskus pahasti...
    Meillä jokaisella näkyy olevan jos jonkin näköisiä murheita, kenenkään surua vähättelemättä <3
    Kuitenkin aurinkoa päivääsi ja paljon olisi kommentoitavaa!!!
    - maija-liisa -

    VastaaPoista
  2. Hei, poimin täältä aina välillä näitä vanhempia juttuja, jolloin en vielä seurannut sun blogia. Monenmonta asiaa olen itse käynyt läpi, silti tässä sunkin maailmassa tulee eteen jotain mistä ei ole ollut lainkaan ymmärrystä... Halaus !

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi :)