torstai 8. elokuuta 2013

Sekopäinen runohullu

Ihanaa uutta päivää kaikille. Todella, nyt olen täällä kirjoittelemassa jo aamusta. Eilen olin terapiassa, edellisen kerran juhannusviikolla eli kuusi viikkoa väliä. Se 45min meni ihan siivillä. Asiaa oli niin paljon ja niistä ehdittiin jutella vaan pieni osa, kun huomattiin että hupsis - seuraava asiakas tulossa. Jotkut sanoo että terapeutit katselevat kelloa koko ajan ja tuntuu että on vaan rahankiilto silmissä. Mulla ei ole koskaan tullut sellainen tunne! Käyn edelleen samalla terapeutilla jolla aloitin 1½ vuotta sitten, enkä yhtään ole kyllästynyt. On mun ikäinen nainen, ymmärretään todella hyvin toisiamme, hän antaa hyviä neuvoja, tuonut mulle joskus jotain rentoutus cd:täkin. Kirjankin lupasi tuoda - aiheeseen liittyvän ja häneltä olen saanut hyviä kirjavinkkejä myös, joita olen sitten lainannut kirjastosta. 
Me todella jutellaan, ei vaan sitä että hän kysyy "mitä kuuluu" ja sitten mä puhun. En ole niitä hiljaisimpia, joten voisin puhua kyllä koko ajan, mutta meillä syntyy aina mielenkiintoisia keskusteluita niistä aiheista jotka mulla on vielä lukkoina sielussa ja niitä yritetään hoitaa. En tiedä olisinko tässä jos häntä en olisi terapeutikseni saanut, niin helppoa hänen kanssaan on toimia ja olen saanut paljon itsevarmuutta ja uskon pikkuhiljaa etten ole niin kamala, huono ja ruma ihminen, mitä mulle on lapsuudesta asti toitotettu. Ihan omanlaiseni persoona. Ja voin tehdä sitä mikä musta hyvältä tuntuu, en enää pakota itteeni mihinkään. Niinkuin aiemmin, kun kävin vanhempieni luona saadakseni heidän hyväksyntänsä elämälleni. Sitä ei koskaan tullut. Ja joka kerta oli ahdistava ja paha olo kun sieltä palasin.
Terapeuttini kanssa juteltiin myös kuntoutustuestani johon en ole saanut päätöstä, vaikka edellinen päättyy elokuun lopussa. Hän lupasi ensi viikolla soitella siitä, jos päätös ei ole tullut. Ihanaa, kun joku tekee sen puolestani!

Tyttö kävi kaverinsa ja kaverin mummun kanssa Funparkissa, olivat siellä suurimman osan päivästä, sain levätä, enkä todellakaan ollut aikeissa siivota tms., vaan löhöillä hyvällä omallatunnolla.
Mutta sitten innostuin ja leivoin pullaa. Viisitoista vuotta ainakin on siitä kun viimeksi jotain leipomusta tein, tyttäret on hoitaneet sen homman. Ja kyllä taas huomasin että ei kannata yrittää, kun ei osaa. Kovia ja lässähtäneitähän niistä tuli, vaikka maku olikin kohdallaan. Jätän leipomuspuuhat niille jotka siitä tykkää, ehkä voin sitten 15 vuoden kuluttua yritellä, oiskos taito yhtään muuttunut.. :) 

Runoja, runoja. Niitä rakastan! Tehtiin yhteistyö sopimus yhden ihan mahtavan taiteilijan kanssa, Johanna Virtasen, saan käyttää hänen teoksiaan runojen taustana tai tukena, Elämän kiehtova taika sivustolla. Yhden kuvan jo käytin tähän raapustukseeni joka syntyi pari päivää sitten. Hän myös myy taulujaan. Voit katsoa hänen blogeistaan Johannan maailma tai Johanna VirtanenUpeita teoksia!

                                           Yön pimeys
                                           sysimusta
                                           Vain kellon tikitys muistuttaa
                                           ajan kulusta
                                           Istun ja odotan unta
                                           Sade piiskaa
                                           rajusti ikkunaa
                                           Katselen itkeviä pisaroita
                                           jotka kiireellä valuvat alas
                                           Niin monia varjoja
                                           äänettömiä kuiskauksia
                                           yön valtakunta elää
                                           valvoo kanssani

                                           Valkeus voittaa
                                           antaa pimeälle siivet
                                           lopettaa yön vallan
                                           Auringon kajo
                                           sytyttää valon maailmaan
                                           Sade on enää muisto
                                           avaan ikkunan
                                           niin hiljaista
                                           vain pieni kohaus
                                           sateen kastelleesta heinästä
                                           Kaunis uusi päivä
                                           toivoa täynnä
                                           - Elina -
Eilen satoi ja ukkosti. Sateen jälkeen illalla, oli taivaalla ihan kokonainen sateenkaari. Se näkyi vaikka oli pilvistäkin, ihan selkeästi. Harmitti kun en saanut sitä ihan kokonaan kuvaan, niin isohan se on. Mutta pieni osakin näyttää miten upeat värit siinä oli ja miten selkeästi meille näyttäytyi.
Tänä aamuna olikin sitten melko harmaata ja maassa kastetta. Lämpötila on nyt +19, joten aikas lämmintä vielä kuitenkin, ehkä se aurinkokin sieltä näyttäytyy. Osa lastenlapsista aloitti koulun jo tänään, Enna 2lk ja Leevi 5lk, Sofia menee ekalle maanantaina ja meiltä mennään kouluun tiistaina. Ronja 3lk ja Aleksi 9lk. Voi vitsi, miten aika kuluu..Toisaalta minä tykkään kun koulu taas alkaa, arkiset kuviot ja aikataulut. Lisäksi tietysti se, että saan sen oman pienen hetkeni takaisin, joka nyt on jäänyt kun lapset lomalla. Saan levätä aamupäivät.

Nyt on koottava itsensä ja lähdettävä kauppaan. Jotain murkinaa lapsille ja puoliskolle kun työstä väsyneenä kotiin saapuu. Oikein ihanaa torstaipäivän jatkoa kaikille! Palataan taas!

6 kommenttia:

  1. Hei,

    Kiva blogi sulla. Mukavaa kun on aktiivisiakin blogeja tästä masennus/ahdistus "aihepiiristä". Itse olen 40+nainen, sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja olen sen takia työkyvyttömyyseläkkeellä.
    Perheeseeni kuuluu mies ja kaksi lasta.
    Pidän itsekin melko aktiivisesti blogia, käy kurkkaamassa jos huvittaa :)
    http://annacathe.blogspot.fi/

    Tunnelmallisia loppukesän päiviä!
    Anna

    VastaaPoista
  2. Kiitos Cathe. Pitääpä käydä kurkkaamassa millainen sun blogi on. Mulla tää kirjoittelu alkoi siitä, kun tarviin jonkun reitin jonka kautta purkaa pahaa oloani, terapian lisäksi. Olen tykännyt kirjoittamisesta aina, mutta silloin kun oli ruuhkavuodet, en vaan ehtinyt. Aloitin uudelleen, ensin kirjoittamaan runoja ja sitten tätä blogia, vähän niinkuin päiväkirja.

    VastaaPoista
  3. Hei!

    Tuo osa tekstistä osu muhun; kävit vanhempiesi luona hakemassa hyväksyntää elämällesi ja aina kun palasit olosi oli ahdistava...jotenkin tähän tapaan kirjoitit.
    Itselläni on aivan samoin; minua ei ole koskaan hyväksytty niinkuin siskoni ja tämä asia jatkaa muotoaan lapsenlapsissa.
    Pidän väliä vanhempiini, näin pysyn itse suojassa. Välillä tulee sellanen olo, että kyllä mun kuuluu pitää yhteyttä ja käydä. Ja sitten taas huomaan asian oikean laidan; äitini höpöttää siskostani ja hänen lapsistaan ja isä ei puhu juuri mitään.
    -Sari-

    VastaaPoista
  4. Hei Sari. Kiitos kommentistasi. Ollaan näköjään kohtalotovereita! Mulla just ihan sama, kummatki höpötti aina mun siskoista ja niiden lapsista sekä miten hyvät miehet niillä on. Niitä isä pyysi auttamaan jos tarvi apua jossain, ei koskaan mun mies kelvannut vaikka itse tarjosi apuaan. Ja mistään vaikeista asioista ei saanut puhua, äiti häippäs keittiöön ja isä katteli muualle, ihan kuin ei ois kuullutkaan. Sellasta liiba-laabaa vaan. Joka kerta kun olin siellä, ihan suorastaan vitutti ja teki mieli koko ajan lähtee pois, mut lasteni takia yritin jaksaa ja käydä, mut eihän nekään kelvanneet. Nyt isä on kuollut, enkä pysty käymään haudalla, en vaan pysty, siitä tulee niin paha olo. Miks kävisin kun ei mua koskaan hyväksyny. Terapeuttini sanoi ettei tarvitse itseään pakottaa sinne, että on oikeus olla menemättä. Toki edelleen taas siskot (joiden kanssa en oo puhunu ainakaan kolmeen vuoteen)ja muut sukulaiset pitää mua sekopäänä kun en vanhempiani kunnioita. Äitee on sairastanu alzhaimeria kymmenisen vuotta, on jo ihan pihalla, yhes hoitolaitoksessa. Kun isä kuoli, tunsin vapautuneeni jostain, ja varmaan senkin takia sairastuin. Annoin itselleni siihen luvan. Kirjoittele taas kun käyt lukemassa. -Elina

    VastaaPoista
  5. Näitä saman tyylisiä kokemuksia näköjään riittää...Äitini sairastui skitsofreniaan jo ollessani lapsi enkä koskaan ole kokenut rakastavaa äiti-tytär suhdetta jonka takia pelkään etten sitä osannut lapsillenikaan antaa vaikka suht terve olenkin. Masennusjaksoja ja terapiaa toki elämän varrelta löytyy ja ne ovatkin olleet suureksi avuksi. Isän tyttö olen aina ollut, mutta senkin hyväksynnän sain koska pärjäsin koulussa, mihinkään eivät osanneet kyllä kannustaa. Olen muuttanut jo 16 vuotta sitten pois syntymäkaupungista ja saanut etäisyyttä asioihin. Äitiäkin jopa hieman oppinut rakastamaan vaikkei keskustelemaan syvällisesti edelleenkään pysty, mutta toki ymmärrän myös sairauden estäneen niin sanotun normaalin suhteeni äitiin. Nyt kuitenkin olen melko onnellinen ja monia asioita anteeksi antanut. Vanhempiani käyn kstsomassa suunnilleen kerran vuodessa, joskus kahdesti ja toki soitellaan, isän kanssa enimmäkseen. Vielä nämä lapsuuden traumat kaipaa selvitystä, joskus vaan mietin miks siihen yäytyy mennä koko hemmrtin elämä �� mutta kasvanistahan tämä vain on! Kaikkea hyvää Elina ja mahtavaa kun olet avautunut elämästäsi tässä blogissa, harvemmslla se elämä kuitenkin on pelkkää onnea ja auvoa, kunhan vaan ulospäin on puitteet kunnossa ��

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi :)