torstai 5. syyskuuta 2013

Ylpeyttä

Iltayö jo, kun ehdin koneelle. Miten nää päivät menee vaan että humahtaa, ei pysy välillä mukana. Tänään oon saanut kyllä aikaiseksikin jotain, ihan täytyy olla itsestään ylpeä! Vaihdoin petivaatteet, pyyhkeet ja pesin kaikki, sain kuivaksikin ulkona. Siivosin ala- ja yläkerran vessat, tosin yläkerran vessan lattia jäi vielä luuttuamatta. Siellä on aina tahmeeta, kun mä tussuttelen siellä ihan rauhassa kaikenlaisia hiustököttejä ja hiuslakkaa. Sitä on ympäriinsä, mut onneks se on vaan ihan pikkuvessa, vaikka on siellä pieni amme, jota ei kukaan ole käyttänyt pitkään aikaan. Marsujen ruoka-, heinä- ja purupussit on valloittaneet sen. Hyvä paikka niille, ei ole purut ympäri lattiaa, helppo ammeen pohjalta lakaista pois. 

Kävin ihan yksin kaupassa, vaikka oli kyllä taas sellanen päivä, ettei meinannut tulla lähdöstä mitään. En tiedä miksi toi paniikki iskee kun ajattelenkin kauppaan menoa. Kävin vaan pikkukaupassa, tein iltaruoaksi itsetehtyjä hampurilaisia, lapset tykkää niistä. Ostan yleensä valmiita hampurilaispihvejä Lidlistä, mut nyt en käynyt siellä. Pikkukaupassa oli tarjouksessa naudanlihapihvejä (jauheliha) ja valmiiksi maustettuja, ostin niitä. Hyviä olivat. Laitan väliin ainakin juustoa ja vihanneksia sekä mausteita jokaiselle oman maun mukaan.
Illalla käytiin vielä Ronjan luokan vanhempainillassa. Osallistumis prosentti oli suurinpiirtein 50%, oppilaita on 25 ja 12 perheestä oli joku mukana. Aika paljon oli äitejä. Me oltiin kummatkin, ihan jo senkin takia että mä en pysty yksin menemään tollasiin tilaisuuksiin, pitää olla tuki mukana. Ja tottakai puolisko on myös kiinnostunut Ronjan koulun käynnistä.
Siellä oli ensin yleinen/yhteinen toisen kolmosluokan kanssa ja sitten siirryttiin omiin luokkiin, me lähdettiin siinä välissä pois. Mä olin jo ihan väsynyt, en olis jaksanut olla enää yhtään kauempaa. Ja ne asiat joiden takia sinne menin, tuli jo selväksi. Kyselen sitten opelta jos jotain kysyttävää on. Joten mun mittakaavan mukaan tänään on ollut ihan tapahtumapäivä ja hiukan enemmän energiaakin kuin eilen. 

Näin muuten tänään yhden tuttavan kauppareissulla, mun ikäiseni nainen. Ihmettelin kun hänen kätensä oli jotenki turvoksissa ja tummempi kuin toinen. Kertoi että oli jäänyt pari kuukautta sitten auton alle, suojatiellä pyörällä. Auto tuli risteyksestä stop-merkin takaa päälle. Siinä pyörätie jatkuu risteyksen yli. Hänellä ei ollut kypärää, mutta onneksi oli ottanut vasemmalla kädellä sen verran vastaan ettei lyönyt päätään pahasti, paitsi vasemman poskipään joka murtui ja haava oli tullut ohimolle. Käsivarren luu oli mennyt pieniksi sirpaleiksi ja se leikattiin. Se ei ole vielä kunnossa, ei liiku normisti eikä voi tehdä siis yhtään mitään sillä. Jalat oli mustelmilla ja syvillä haavoilla. Ihan kamalaa!!
Toipuminen kestää kauan. Mikä ihmeellisintä tässä asiassa on se, ettei tämä autoilija-nainen myönnä että syy oli hänen. Olisi pitänyt pysähtyä, kun oli stop-merkki, mun mielestä ihan selvä asia. Mutta kun hän ei myönnä, asia menee käräjille. Tulee vaan iso lasku tälle ajajalle maksettavaksi. 
Tuli mieleen oma kolarini, reilu kaksi vuotta sitten toukokuussa. En muista olenko tästä jo kirjoitellut,dementia vaivaa...Olin silloin jo niin uupunut ja masentunut, että lääkärin mielestä osasyy oli varmasti jo siinäkin. Ajoin sivutieltä kolmion takaa toisen auton eteen, Vaasantielle (kolmostie), käännyin vasemmalle. Siinä on kasikympin rajoitus. Pysähdyin ja katoin et ketään ei tule, oikealla kaukana näkyi rekka, kiirehdin vähän, ajattelin että ehdin ennen sitä, lähdin ja rysähti. Vasemmalta tulikin farkku jota en ollut nähnyt, se auto osui mun auton takaoveen, siis kuljettajan taakse, ovi meni kokonaan sisään. Onneksi hän ehti sen verran reagoida ja käänsi ratista oikealle, eikä ajanut mun syliin. Autoni pyörähteli viisi kertaa ympäri, mutta pysyi tiellä. Onneksi rekkakin ehti pysähtymään eikä rysäyttänyt mun perään. Lähistöllä oli sähkömiehiä töissä jotka hälyttivät poliisin ja ambulanssin. Tulivat heti autolle kysymään miten voin. Mä kysyin niiltä ihan ekaks että miten vastapuoli, sattuiko häntä, ei onneksi sattunut. Eikä mullekkaan tullut muuta kuin niskat nitkahti, kuhmu vasemmalle päähän ja polvet mustelmille. En olisi koskaan antanut itselleni anteeksi jos vastapuolta olisi sattunut pahasti! Hänkin oli nainen.
Kun poliisit tulivat, aloin itkeä hysteerisenä ja sanoin että se oli mun vika, mun vika, sitä hoin vaikka kuinka monta kertaa. He sanoivat vaan että kyllä se sitten selvitetään, tärkeintä oli nyt ettei kumpaakaan sattunut, vaikka autot olivatkin ihan rutussa, mutta peltiä saa rahalla. Niin ihania poliiseja en ole kyllä ennen tavannut. Parin päivän kuluttua menin uudelleen ratin taakse, vaikka jännitti kyllä ihan kamalasti. En vieläkään mielelläni aja sellaisesta risteyksestä kolmostielle jossa joudun kääntymään vasemmalle, sen verran siitä jäi pelkoa.

Paljon oli enkeleitä suojelemassa, sekä pyöräilevää ystävääni että minua, ei ollut vielä meidän aika lähteä. Tässä alla arkkienkeli Mikael. Hyvää Yötä <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi :)