perjantai 4. lokakuuta 2013

Saunailta

Eilen olin tosiaan niin väsynyt etten jaksanut kirjoitella, tänään väsymys jatkuu ja heti aamusta oli se tunne että voi kun ilta tulisi nopeasti ja pääsisi kivuttomaan uneen. En tiedä mistä näitä päiviä tulee. En voi sille itse mitään. Se ei ole mitään tavallista väsymystä, jota jokaisella silloin tällöin on, vaan masennusväsymystä joka on ihan oma lajinsa. Niinkuin olen teille jo kertonutkin, silloin tekisi mieli olla  päivä peiton alla ja odottaa yötä. Siihen ei auta mitkään lenkkeilyt tms., koska ei jaksa yksinkertaisesti lähteä minnekkään eikä näyttää naamaansa missään, ettei vaan kukaan tulisi juttelemaan, eikä vastata edes puhelimeen. Se on ihan peestä! Tämä sairaus on ihan peestä..en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään..
Uskotko että voi löytää sielunkumppanin eläimestä? Mä tunnen että mulle on käynyt niin. Nauratte tai ette, mutta mulla on syvä usko että Helmi on mun sielunkumppani. Joskus aiemmin sanoin aina ettei meille oteta lisää eläimiä, että tarpeeksi hoitamista kahdessa marsussa, enkä voi sietää karvoja joka paikassa. Mutta, sitten kun näin Helmin kuvan netissä, päätin heti että tuo on mun kissa. Kummallista, noin vaan napsis! Puolisko ja kaikki lapset olivat hiukan huuli pyöreenä kun ilmoitin että otan tämän kissan, itselleni. Mitä, meidän äitee ja kissa, ei voi olla totta. Ihminen jolla ei saa olla mitään ylimääräisiä tavaroita tai roskia lattialla..siis olin ennen..ihminen voi muuttua jos niin haluaa ja minä olen muuttunut, läheiset ei vaan aina jaksa sitä uskoa, koska se tapahtuu pikkuhiljaa eikä totaalista muuttumista kerralla.
Kun sitten menimme Helmiä tapaamaan/hakemaan sijaiskodista, hän juoksi heti mua vastaan ja alkoi puskea jalkaani, vaikka ei oltu koskaan nähty. Joku kummallinen tunne liikahti sisälläni. Kenellekkään muulle vieraalle ihmiselle hän ei tee niin, joita meillä on käynyt! Nyt kun hän on ollut meillä reilun viikon, on ihan selvä että on mun kaveri. Kulkee perässäni yksinaskelin sisällä ja ulkona. Kun kuulee ääneni jostain ulkoa tai kun huudan häntä sisälle, alkaa semmonen maukuminen ja juoksee lujaa kohti. Illalla kun katon telkkaria, Helmi tulee viereen, ihan kiinni, syliin hän ei tule, eikä häntä saa nostaakaan syliin, ei tykkää siitä. Siinä hän nukkuu tyytyväisenä niin kauan kuin minä nousen ja sitten taas perään kulkemaan.Päivisin kun ollaan kaksin, juttelen Helmille aina omia asioitani ja hän maukuu vastaan ja katsoo suoraan silmiin, ihan kuin ymmärtäisi. Illalla odottaa aina niin kauan että minä lähden yläkertaan ja tulee sitten mukana nukkumaan. Kun istuksin yleensä koneella sen jälkeen kun muut ovat jo menneet nukkumaan, Helmi istuu viereisellä tuolilla ja odottaa uskollisesti. Eikö tunnukkin että jotain sielujen yhteyksiä tässä on?
Kuka käy perjantaisin saunassa (käsi ylös)..minä,minä..tyttö lähti taas ala-astelaisten discoon ja kävi ennen sitä jo suihkussa, joten mä pääsen ihan ylhäisessä yksinäisyydessä tänään nauttimaan saunan rauhasta, arjen luksusta. Poika lähti kavereiden kanssa ajeleen ja mies meni kavereiden kanssa kaffille ja juoruilemaan kylän asioita..ei vais, haluaa vaan edes kerran viikossa nähdä vanhoja poika-ajan kavereitaan ja nehän istuvat perjantaisin huoltiksella kaffeilla ;) Kyllä hän sieltä kohta porhaltaa takaisin kotiin. Tällasta tämä on täällä maalla, erilaista.  
Mut hei, nyt pitää lopetella, kuullaan huomenissa.
Oikein rattoisaa ja rentouttavaa perjantai-iltaa sinulle ja läheisillesi <3

3 kommenttia:

  1. Klik vaan ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä! Minä uskon että myös kissa voi olla ihmisen paras ystävä. Ennen mullakin oli kissoja, aikuisena kaksi ja lapsena meillä myös oli aina kissa. Tykkäisin vieläkin, mutta ei sovi enää astman takia. Kiva on niitä saurailla, kisu kun osaa sen rentoutumisen jalon taidon. Venyttelee ja loikoilee hauskioissa asennoissa. Ja kaikilla kissoilla on oma luonne!

    VastaaPoista
  2. Paranemisen aikaa ei voi varmaan ennustaa, mutta ootko miettinyt palaavasi ennen eläkeikää työelämään?

    VastaaPoista
  3. Hei Anonyymi. En todellakaan tiedä koska työhön pystyisin, en ainakaan vielä. En halua sitoutua sellaiseen jota en pysty hoitamaan, se ei ole oikein työnantajaakaan kohtaan. Mä oon kummiski luonteeltani hyvin vaativainen itseäni kohtaan, kun olen töissä, se pitää tehdä viimeisen päälle, ettei kenelläkään ole mitään sanomista. En osaisi tehdä niin että pikkasen vasemmalla kädellä, ei sovi mulle. Siksi haluan parantua ensin kunnolla ja sitten vasta miettiä töihin menoa. En halua enää koskaan sellaista stressiä ja painetta joka mulla on ollut vuosikausia, siitä ei ole mitään hyötyä. Olen kuitenkin ollut työelämässä jo 35 vuotta! Haluan nyt nauttia elämästä, enkä ajattele tulevaisuutta juurikaan, elän juuri tätä päivää. Sen näkee sitten :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi :)